Yksin olemisen sietämätön keveys

Hetkeen ei olekaan tullut julkaistua mitään. Kaveri on tässä välissä jo ehtinyt mm. vähän kasvaa,

autoilla Helsingissä (syömässä yhden työkaverin korviksen 🙈) 

ja aloittaa pentueskarin. Palataan näihin myöhemmin, koska tänään teemana yksin oleminen. Ja ehkä pieni avautuminen... 😁

Sanotaanko nyt vaikka että seurassani on koko ajan ollut joku 🐾. Samalla oma oloni on ollut yksinäisempi kuin yksin ollessakaan aikoihin. Mutta ehkä palaamme siihen myöhemmin, ehkä emme. Tänään puhuttaa toisenlainen yksinäisyys: koiruus oli tänään ekaa kertaa yksin kotona!!!! On ollut siis yksin jo aiemminkin omissa oloissaan, mutta nyt tohdin ekaa kertaa jättää hänet kauppareissun ajaksi ja poistua tontilta. Hänelle ainakin nämä lyhyemmän ajan yksinolot tuntuvat keveiltä. Asensin tabletille ja puhelimeen tuommosen Alfred-sovelluksen, jätin tabletin verhotangon päälle kuvaamaan ja vaklasin sitten puhelimesta mitä jäbä duunaa. Eipä paljoa duunaillut, alkuun vähän söi lipastoa ja omaa sänkyään, mutta viiden minuutin jälkeen makoili omalla paikallaan ja vartin sisään nukahti. Lohdutti omaa mieltä huomattavasti, kun tiesin että ei ole ainakaan a) paskonut pitkin huonetta (ekoilla yksinoloilla hätä yllätti aina) tai b) tehnyt mitään itsetuhoista. Jes! Ehkä pääsen joskus opiskelemaankin 😅 (tässä olikin kaikki mitä aion tästä aiheesta sanoa...).

Muuten olenkin sitten tuntenut itseni paskimmaksi koiran omistajaksi ikinä. Mun kärsivällisyys on todella koetuksella useita kertoja päivässä ja välillä huudan tuolle koiraparalle ku hyeena. Yleensä tämä liittyy hyppimisen ja puremisen yhdistelmään, mikä iskee erityisesti ulkona kun alkaa lähteä leikkiessä mopedi tassusta ja illalla kun tulee iltapentuhepuli. Mulla on erittäin monessa vaatekappaleessa vitunmoiset reiät ja myös molemmissa käsissä tämmösiä naskalireikiä kun ne hampaat tulee välillä iholle niin salamana kirkkaalta taivaalta ettei ehdi kissaa sanoa koirasta puhumattakaan.

Kasvatusohje käskee olla ignooraamatta sekä puremisen että hyppimisen, mutta saatana sentäs, en mä nyt anna sen kyseisen ignoorauksen aikana pistellä koko mun vaatekaapillista ihan atomeiks. Ja mua. Joku tolkku tässäkin... Onneks olen nyt alkanu aika hyvin tunnistamaan noi hepulit ja yritänkin handlata tilanteen niin ettei sitä puremistilannetta pääse syntymään. Paino sanalla yritän. Mutta joskus mä kyllä menetän ihan peliverkkarini, kun mikään nätihkö keino ei tunnu auttavan. Olen napannut niskavilloista kiinni ja sanonut EI!!! (saatanaperkelevittuhelvettinytlopetat 😅), mutta siitä ei ole minkään sortin hyötyä, villiintyy vaan lisää. Parasta on siis tuossa vaiheessa laittaa meidät eri huoneisiin vähän niinku minä ja serkkuni penskoina kun tapeltiin!

Mut ihan pahin koiranomistajan itsetunnon murskaaja on toi guugle ja facen koirat-ryhmä. 

1) ”No minun pentu on ollut sisäsiisti jo luovutusikäisenä”. Minun ei. Jos en vie sitä ulos aamulla puolen tunnin välein niin kuset on lattialla ja sillä siisti. Tai siis ei niin siisti. Loppupäivää ja yötä kohti kumma kyllä pidätyskyky aina kasvaa 🤔

2) ”No meillä minä päätän koska mennään ulos, ei koira”. Jep. Katso edellinen kohta. 

3) ”No meillä minä päätän mihin suuntaan mennään, ei koira”. No helvetin hyvä sulle sitte vaan.

4) ”Ongelmahan (siis_ihan_vitun_mikä_tahansa_ongelma) ratkeaa sillä että ignooraat huonon käytöksen ja palkkaat siitä hyvästä käytöksestä. Koiraa ei tule koko ajan kieltää sanomalla ei”. Eli annan pennun syödä myrkkysienen ja tuuppaan suun täyteen namia jos sattuu olemaan syömättä myrkkysientä (jos on enää elossa). Ja annan sen juosta hampaitaan näyttelevän ison koiran luokse ja palkkaan sitten kun juoksee muualle (jos on enää sen jälkeen juoksemassa yhtään mihinkään enää koskaan). Annan sen tuupata parivuotiaan kumoon ja järsiä sen korvaa ihan rauhassa. Kun kyllästyy niin hei, koiruli saa namin, jei!

5) ”No totuta sitä pentua hoitotoimenpiteisiin ihan_joka_päivä silloin kun pentu on rauhallinen ja unelias”. Siis hiero korvia ja palkitse. Hiero tassuja ja käpälöi kynsiä ja palkitse. Napsuta kynsileikkureita ja palkitse. Hinkkaa hampaita rätillä ja palkitse. Totuta pesuveteen ja palkitse. Totuta harjaamiseen ja palkitse. Tän lisäksi vahvista palkitsemalla: luokse tulemista, rauhoittumista, paikallaan pysymistä, irrottamista, kusemista, paskomista, istumista, yksin olemista, toisten kanssa olemista, kaikenlaisten äänien pelkäämättömyyttä, autoilua, ”normaaleita elämän ääniä” ja ja ja... Ja kun sun pikku pallero palkkaantuu pelkästään ruualla 💃 Se on kohta sen sortin pötkylä että mä voin pyörittää sitä lenkillä mun edellä. Ainakin sit menee samaan suuntaan ku minäkin, eli meillä minä päätän!

6) ”Palkan ei aina tarvitse olla ruoka, se voi myös olla leikkihetki omistajan kanssa tai lelu”. No niinpä kyllä voikin. Paitsi että EDELLINEN KOHTA!!! Ja mä en vois tuota kaveria vähempää kiinnostaa. Paitsi kun lähden huoneesta. Tai mulla on RUOKAAAAAAA!!!! Pentueskarissa piti harjoitella pallon irrottamista suusta 😂😂😂 

”Mua vittu sun pallos kiinnosta, anna ny mää kaivan tähän kenttään tämmösen metrin syvän kuopan.” Jonkun verran saatto hävettää...

Tää lista on muuten ihan loputon. Mut että on hienoo olla maailman paskin koiran omistaja. Ja mielenkiinnottomin. Koiran mielestä ja välillä tuntuu että kaikkien muidenkin... Toi koiraryhmä on ku lääkärikirja. En suosittele lukemaan.

Hän on muuten kyllä myös ihan ylisöpö ja ihana. Ettei ny vallan väärin käsitetä!!!

Siis useimmiten!!